Kehityksessä ja erityisesti epäasiallisen kohtelun kierteen katkaisussa oleellisessa asemassa ovat meistä vahvimmat. Ne jotka näyttävät muille suuntaa ja tekevät asiat juuri miten itse haluavat. Ne jotka viis veisaavat halventavista kommenteista ja tytöttelyistä tai pojitteluista. Kyllä me osataan, kyllä me jaksetaan ja kyllä me näytetään. Loput seuraa perästä sitten.
Me myös tuetaan toisiamme, – eikö vain?
Näin lopetin aikaisemman blogini ja mikä voikaa olla parempi tapa jatkaa aihetta, kuin Minna Canthin päivän, tasa-arvon päivän kirjoitus.
Kun täytin YLE:n vaalikonetta, niin yksi esitietojen kysymys oli, että kuka on oma poliittinen esikuvani. Tämä kysymys tuntui aluksi todella hankalalta, koska en ollut koskaan kokenut ketään tiettyä henkilöä sellaiseksi esikuvaksi, että voisin nostaa erityisesti muiden ohitse. Kun hetken pohdin, niin päätin, että kun esikuvaa pyydetään, niin pakkohan sellainen on sitten nimetä. Arvostan ihmisiä, jotka rohkeudessaan tekevät tilaa muille ja ajavat tärkeitä asioita heikoimpien puolesta. Arvostan hiljaisuutta rikkovaa rehellisyyttä ja periksiantamattomuutta silloin, kun kaikki merkit ympärillä käskevät hiljentymään. Henkilö, joka kuvastaa kaikkea tätä, mitä eniten arvostan, on ehdottomasti Minna Canth (1844-1897). Ilman Canthia suomalaisten naisten aseman olisi jotain aivan muuta, kuin mitä se on nyt. Ilman Canthia meidän koulutus olisi jotain aivan muuta, kuin mitä se on nyt.
Mitä tasa-arvo on? Tasa-arvo tarkoittaa mulle ennen kaikkea mahdollistamista ja sitä, ettei kenenkään kykyjä tai osaamista saa arvottaa sukupuolen mukaan. Vaikka laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta tuli voimaan 1.1.1987, niin me ollaan edelleen pitkän matkan päästä siitä, miten asioiden tulisi olla. Tasa-arvoa ei kuitenkaan tavoitella hiljaisuudella tai pelkällä valittamisella. Paras tapa osoittaa syrjivät olettamukset vääriksi on mennä ja näyttää. Toki kaikki meistä varmasti toivoisi, että pelkällä valistuksella ja kiintiöillä päästään tavoitteeseen, mutta itse uskon esimerkin ja yhteisön voimaan. Meillä on jokaisella vastuu, jos ei puutu, niin hyväksyy – tämä on hyvä muistaa tässäkin. Canth oli ennen kaikkea esimerkki muille naisille ja koko yhteiskunnalle. Hän näytti, että naisesta on muuksikin kuin sorretuksi vaimoksi tai käsityöläiseksi.
Canth halusi ajastaan poiketen itsenäisen naisen uran ja opiskeli ensimmäistä kätilöopetuksen lisäksi tullutta naisille sallittua koulutusalaa, eli kansakoulunopettajuutta. Canth julkaisi novelleja, lehtijuttuja ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Canth kirjoitti näytelmiä, novelleja, kertomuksia ja pyöritti ohessa liiketoimintaa kaupan alalla. Kaikki tämä seitsemän lapsen yksinhuoltajana. Kirjoituksissa otettiin kärkevästi kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja ensimmäisen lehtikirjoituksen aihe olikin ”Tyttäriemme kasvatus”. Cant kuvasi erityisesti köyhien ja naisten elämää sellaisena kuin se oli. Kuten tänä päivänä, niin silloinkaan kaunistelematon tyyli ei miellyttänyt kaikkia. Kritiikkiä tuli vuolaasti, mutta sen kesti, kun tiesi itse asioiden oikean laidan.
Oma henkilökohtainen suosikki teoksista on ”Köyhää kansaa”. Tämän teoksen sanoma ja tilanne olisi kaikkien meidän hyvä ymmärtää. Kun teosta vertaa tämän päivän asenteisiin ja ongelmiin, niin moni asia saa aivan uuden merkityksensä. Työn arvostus ja hyvinvointiyhteiskunta saavat myös uudet raamit lukijan mielessä.
Canth eli ja vaikutti vuoteen 1897 asti, mutta silti meillä kesti vielä 90 vuotta, että saimme tasa-arvon osaksi lainsäädäntöä. Vasta vuonna 2007 Minna Canthin päivä tunnustettiin viralliseksi liputuspäiväksi ja tasa-arvon päiväksi. Tämä oli samalla ensimmäinen naisen saama liputuspäivä seitsemän miehen jälkeen.
En henkilökohtaisesti halua edes ajatella eläväni sellaisessa yhteiskunnassa, missä Canth ei olisi edellisellä vuosisadalla raivannut tietä.
Olen saanut harrastaa lajeja, joita olen halunnut. Olen saanut opiskella, mitä olen halunnut. Osa opettajista on ollut kyllä järkyttäviä ja toimineet oikein syrjinnän esikuvina, mutta ovat kyllä saaneet suoran palautteen ja perästä virallisemman. Opiskelutovereiltakin sai kuulla mitä idioottimaisempia kommentteja, kuten: ”Onko sun isillä rakennusalan yritys, kun sä insinööriksi tulit opiskelemaan?” Näissä kohdin aina mietin, että miten nämä opiskelutoverit oli kasvatettu… Olen saanut työskennellä aloilla, joissa olen halunnut. Töissä kohtaan törkypuheita säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta usein syrjiminen osoittautuu hienovaraisempina eleinä, kuten osaamisen sivuuttamisena tai tiedonkulun katkoina. Törkypuheista on syytä letkauttaa edelleen luu kurkkuun ja tarvittaessa hoitaa tilanne myös virallisempaa reittiä. Hienovaraisemmassa syrjimisessä syrjintä kostautuu yleensä tekijälleen, koska tiedon vastaanottamattomuus näkyy yleensä välittömänä negatiivisena vaikutuksena projektissa. Usein onneksi osaamisen osoittamisen jälkeen tilanne rauhoittuu ja myös epäilevä osapuoli uskaltaa kuunnella myös sitä – naisen – antamaa kantaa. Niin ja: voin olla se, joka haluan olla ilman, että koen vainoa tai täysin kohtuuttomia esteitä. Esteitä on toki ollut ja niiden yli on tultu, ja samalla menty pari tasoa korkeammalta. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Epäilysten ja osaamisen osoittamisen tarpeen vuoksi koen, että ainakin omalla kohdalla se on kannustanut hankkimaan tietoutta siinä määrin, että pärjää kyllä tilanteessa kuin tilanteessa. On tästä epätasa-arvon ilmapiiristä ollut itselle tosiaan tiedollisen ja taidollisen rikastuttamisen kannalta positiivinen vaikutus. Olen toisaalta myös aina mennyt sinne, missä olen kokenut olevan syrjintää, koska olen halunnut osoittaa olettamukset vääriksi. Ehkä tämä on yksi pohjimmainen syy omalle ammatinvalinnallekin.
Toivon enemmän kuin mitään muuta, että me kaikki huolehdimme osaltamme siitä, että seuraavat sukupolvet eivät koe samoja asioita, mitä me ollaan jouduttu kokemaan. Kehitetään yhteistä mahdollistamista yhdessä ja puututaan kaikkeen syrjintään. Haluan, että meidän lapsilla on oikeasti parempi aikuisuus.