Uutisista voi viikoittain lukea, miten kunta toisensa jälkeen julistaa viime vuoden tilinpäätöksen ylijäämää. Turullakin tämä kirjanpidollinen ylijäämä oli 10,2 miljoonaa. Kuntien ylijäämäinen tulos ei kuitenkaan ole merkki siitä, että asiat olisivat hyvin. Ylijäämät ovat merkki siitä, että valtion järkyttävän suuri laina antoi meille vuoden lisäaikaa hoitaa taloutta kuntoon. Valtio jakoi kunnille vuonna 2020 noin kolme miljardia euroa. Summa on niin valtava, että sen hahmottaminen on jo itsessään haastavaa. Tänä vuonna vastaavaa avustusta ei ole enää tulossa, vaan kuntien talous ja tulevaisuus ovat kuntien omalla vastuulla. Kuten tämän päivän Turun Sanomien pääkirjoituksessa sanotaan: ”Kuntien päättäjillä on myös moraalinen velvollisuus pitää rahahanat tiukalla, sillä miljardiluokan ylijäämä on rahoitettu valtion ottamalla lisävelalla”. Tulossa ovat vielä taloutta horjuttava sote-uudistus sekä oppivelvollisuuden nosto. Meillä ei ole varaa yhteenkään väärään investointiin.
Nyt olemme tilanteessa, jossa valtio, kunnat, yritykset ja kotitaloudet ovat ylivelkaantuneita, tai lähellä sitä. Sanotaan mitä tahansa muuta, niin näin se ikävä kyllä on. Tähän ajatukseen, kun yhdistää sen, että velallisen autonomisuus ei ole täysin yksiselitteistä velanantajan viime kädessä sanellessa ehdot, niin ainakin oma henkilökohtainen huoleni nostaa päätään. Meidän jokaisen, kuntien ja valtion pitää tehdä rohkea ryhtiliike, jotta pystymme turvaamaan hyvinvoinnin ja sivistyksen kehityksen seuraavillekin sukupolville. Uskon, että haluamme olla jatkossakin itsenäinen, voimakas ja heikoimmista huolehtiva sivistysvaltio.
Miten varmistaa hyvinvointi ja kehitys, kun resursseista on pulaa? Resursseilla tarkoitan nyt niin jaksamista kuin taloudellista puolta. Kun haluaa suurelle joukolle paljon hyvää aikaan, niin on ensiarvoisen tärkeää, että jokainen kynnelle kykenevä huolehtii itse itsestään. Kun oma vointi on kunnossa, niin jää energiaa auttaa muitakin ja tällöin jokaisen tulee myös auttaa muita. Huolehditaan siis itsestämme ja niistä, jotka kannustusta ja huolenpitoa tarvitsevat.
Viime vuoden haasteet ovat ajaneet monet yritykset lähelle konkurssia. Osa yrityksistä on pystyssä maksujärjestelyiden ansiosta, mutta nämäkin järjestelyt auttavat vain oman aikansa. Tammikuussa konkurssilainsäädäntö muuttui ja samalla oli havaittavissa selkeä konkurssiaalto, mikä tosin jatkuu vieläkin. Viime vuoden maksut painavat päälle, eikä henkilöstöä voi pitää loputtomasti lomautettuna. Osa yrityksistä pystyi muuntautumaan tilanteeseen siten, että korona oli jopa toiminnalle eduksi, mutta ei läheskään kaikki. Yritykset luovat työpaikkoja, joten tätä kautta yhteiskunnan heilahdus vaikutti suoraan myös meihin tavallisiin palkansaajiin. Osa sai pitää työnsä, osalla työtehtävät muuttuivat, osa lomautettiin ja osa irtisanottiin. Irtisanotuista monella turvana on työttömyyskassa, mutta kassakaan ei menetettyä ansiotuloa turvaa kuin oman aikansa.
Työttömien, sairaiden, vanhusten ja muiden apua tarvitsevien auttaminen maksetaan meidän työssäkäyvien verotuloista. On varmasti sanomattakin selvää, ettei toisen työstä saadusta palkasta tule ottaa määräänsä enempää. Meidän ei tohdi siis ajatella, että kun huollettavien osuus kasvaa, että automaattisesti lisäverotus parantaisi erityisesti tilannetta. Pieni osa yhteiskunnasta ei voi kannatella koko yhteiskuntaa, vaan vastuu yhteiskunnan kantamisesta on meillä kaikilla. Vain näin voimme turvata sen, että nyt ja jatkossa kaikkein heikoimmat saavat apua ja tukea, kun sitä eniten tarvitsevat.
Mistä löytää voimaa jatkaa ja yrittää, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta? Miten jaksaa täyttää päivän kymmenennen työnhakuilmoituksen tai soittaa viidenteen luottoyritykseen siinä toivossa, että voisi asua talossaan vielä kuukauden? Voimaannuttava ajatus voisi olla esimerkiksi se, että olemme ennenkin vaikeista tilanteista selvinneet ja mahdollisesti jopa nykyistä paljon pahemmista. Ei anneta siis talouden heilahteluiden viedä sitä, mitä olemme sukupolvia rakentaneet.
Korjausliike onnistuu yhdessä. 